Tammikuu 2019
Redi kuoli 29.6.2018.
Ikävä ja suru on edelleen valtava. En vieläkään pysty kirjoittamaan tätä viimeistä blogipostausta kuivin silmin, mutta jotenkin tuntui että nyt on siihen oikea aika. Redi olisi ylihuomenna täyttänyt 10 vuotta. Kun Redin hemangiosarkooma-diagnoosi tuli, yksi epäselvä asia minulle oli, miten ja millainen loppu sille tulisi olemaan. Tulisiko oireita vähitellen? Vai olisiko edessä yhtäkkinen romahdus? Oliko väärin että päätin leikkauttaa pernakasvaimen, tulisiko sairaus aiheuttamaan Redille tuskaa? Koska näihin kysymyksiin en netin ihmemaasta löytänyt googlettamalla vertaiskokemuksia (muuta kuin FB-ryhmät vähän myöhemmin), ajattelin että ehkä tästä kirjoituksesta on jollekin samassa tilanteessa olevalle tukea.
Toukokuussa 2018 Redillä siis näkyi maksassa joku harventuma-alue. Redi söi parin viikon antibioottikuurin, joka ilmeisesti auttoi maksan tilanteeseen. Maksassa ei viimeisellä lääkärikäynnillä näkynyt ultrassa enää sitä harventuma-aluetta.
Redi voi hyvin aina juhannusta edeltävälle viikolle saakka, jolloin tuli tasan vuosi taudin pernakasvaimen löytymisestä. Juhannuksen alla huomasin välillä, että Redillä oli jotain kipua/vaivaa. Aika pieniä merkkejä, jotka helposti olisi jääneet näkemättä, jos en juuri sillä hetkellä olisi sattunut katsomaan siihen päin. Redi saattoi olla makuulla ja siinä painaa vatsaansa lattiaa vasten ja samalla hieman olla vaivaantuneen näköinen. Muutaman minuutin ajan. Sitten taas ihan normaali. Samoin öisin se alkoi nukkumaan sängyn alla, kun yleensä se nukkui omalla pedillään sängyn vieressä. Sen uni ei myöskään ollut aina normaalin levollista kuorsausta vaan jotenkin "äänetöntä". Koska teen töitä kotitoimistolla ja koirat ovat ympäri vuorokauden seurassani niin näin noita oireita eri tavalla kuin puoliso, joka ei uskonut tilanteen olevan kovin paha. Juhannusaattona Redin vatsaa tuntui vaivaavan enemmän, vähän samalla lailla kuin joskus tavallisessa mahataudissa. Jos sillä ei olisi ollut HSA, en olisi ollut ripulia enempää huolissani, mutta nyt arvasin ja pelkäsin, että on tosi kyseessä. Tilanne kesti noin 20 minuuttia ja sitten sen vointi tuntui taas normalisoituvan. Sama kipuilu toistui vielä illalla uudestaan hetken ajan. Olin jo puhelin monta kertaa kädessä soittamassa päivystävälle eläinlääkärille, mutta mietin että jos menemme päivystykseen niin saako siellä kunnon tutkimuksia. Redille oli jo aiemmin varattu kontrollikäynti seuraavalle viikolle Lahteen Seppo Lambergille. Tilanne näytti onneksi helpottuvan. Redi söi normaalisti, kävi ulkona, kävi saunassa.
Jotain oli kuitenkin erilaista. Kun katsoin sitä "salaa", näin sen välillä vavahtavan, arvelen että sillä oli kipuja. Heti kun se näki minun katsovan, se veti ryhdin suoraksi ja oli taas oma itsensä. Redi oli aina vahva, viimeiset pari vuotta lauman vanhimpana komensi perheen bordercollie-pojat yhdellä ärähdyksellä ojennukseen. Vielä viimeisenä iltanaan nuorempi poikakoirista tuli liian lähelle Redin ruokakuppia ja Redi ärähti niin, että Mortti hyppäsi yhdellä loikalla pakoon toiseen huoneeseen.
Redin paino nousi kevään aikana paljon. Sillä oli sterilisaationsa jälkeen ollut aiemminkin paino-ongelmia, mutta nyt pidin sen tosi tarkalla ruokavaliolla ja turpoaminen oli jotenkin erilaista.
Pikkuhiljaa viimeisen kuukauden aikana Redi tuntui väsyvän lenkillä helpommin, mutta toisaalta sääkin oli ollut poikkeuksellisen lämmin.
Odotin ja pelkäsin kontrollikäyntiä. Viimeiset päivät olin fyysisesti itsekin ihan puhki. Silmissä pyöri jatkuvasti migreenipallot ja verenpaineet jyskytti tapissa.
Ultrassa näkyi vatsaontelossa vapaata nestettä. Seppo otti siitä neulalla näytteen ja näytteestä näki, että neste oli ihan veristä. Kasvainta, mistä sitä oli vuotanut, ei löydetty. Oli kuitenkin selvää, että kasvainsairaus oli edennyt. Olisin voinut tuoda Redin vielä kotiin, mutta en halunnut ottaa riskiä, että se romahtaisi jonain päivänä ja sitten hädissämme vietäisiin sitä johonkin päivystykseen. Halusin että sen viimeiset hetket ovat rauhalliset. Pystyn vielä pitämään itseni kasassa niin ettei se varmaan vaistonnut minusta sitä kauhua ja pelkoa mitä tunsin.
Fireboys's Secret Soul, Redi
27.1.2009-29.6.2018
Kiitos, että jaoit teidän tarinan. Olen itse samassa tilanteessa 10-vuotiaan cockerini kanssa. Diagnoosi tuli, perna on leikattu kuukausi sitten. Lääkäri sanoi, että elinaikaa on keskimäärin 2 kk, vain ale 10 % koirista on elossa vuoden päästä. Tällä hetkellä koira voi hyvin, ei vaikuta yhtään sairaalta. Vaikea hyväksyä, että jo kenties kuukauden päästä kaikki on ohi. Pelkään niin paljon, että koiran vointi romahtaa yhtäkkiä - epätietoisuus kalvaa minua syvästi. Kirjoituksesi ansiosta osaan ehkä nyt katsella merkkejä "sillä silmällä". Kiitos.
VastaaPoistaHei, kiitos viestistäsi! Olin jo unohtanut blogini ja nyt herkistyin saadessasi viestin juuri Redin syntymäpäivänä <3
PoistaSe epävarmuus on kammottavaa. Jos koirasi vointi jatkuu hyvänä niin ja on muuten mahdollista niin ainakin omaa oloani huojensi käydä kontrollissa, ultrauksessa ja otattamassa verikokeita. Käytin ensimmäisen kerran, kun pelätty 3 kk elinaikaennuste ohittui ja sen jälkeen 3 kk välein. Sitten kun viimeisen kerran kävimme ja muutokset selvisivät niin surullinen päätös oli selkeä. Kaikkea hyvää teille ja muista, että myös niitä poikkeuksiakin, jotka selviävät pitkäänkin ennen taudin uusimista <3 Olin yhteydessä yhden kaverin kaverin kanssa Redin diagnoosin jälkeen ja koko sairauden ajan. Hänen pumillaan myös oli hemangiosarkooma ja perna kasvaimineen poistettu viime tipassa. Hänen koiransa oli elossa vielä ainakin 3 vuotta sairastumisen jälkeen ilman uusiutumista. En tiedä heidän tilanteensa jatkumista sen jälkeen. Toivoa on! Hurjasti voimia teille <3
Haluan vielä kiittää sinua viestistäsi. Jotenkin sen voimalla pystyin vihdoin rauhoittumaan ja olemaan toiveikas. Saimme viestisi jälkeen elää melkein kolme rauhallista ja ihanaa päivää yhdessä, enkä enää itkenyt koko ajan. Tiistai 30.1. oli aivan normaali päivä, kunnes hän iltapäivällä muuttui yhtäkkiä kipeän oloiseksi ja lähdimme heti eläinsairaalaan. Kaikki tapahtui 2 tunnin kuluessa, suorilta jaloilta kuolemaan. Sydämessä oli ollut etäpesäke, joka oli nyt revennyt ja vuosi verta sydänpussiin. Ilman eutanasiaa hän olisi menehtynyt samana iltana joka tapauksessa. Eli näin meillä sitten lopulta kävi. Suru on aivan sietämätön, mutta se on uskottava, että aika auttaa.
PoistaKiitos vielä rohkaisevista sanoistasi ja ja blogistasi, sillä tästä karmeasta sairaudesta on liian vähän tietoa saatavilla.
Voi ei - lämmin osanottoni suureen suruun!! Päivä kerrallaan, eron tuskassa ei muuta voi. Hemangiosarkooma on pirullinen sairaus, kun se pääsee etenemään niin salakavalasti. Hyvä jos blogista oli sinulle hyötyä ja rohkaisua. Itsekin ihmettelin, miten vähän löytyi tietoa sairauden etenemisestä.
VastaaPoista